Pikku
Kananen
Takaisin arviot
-sivulle Pikku Kananen (Chicken Little),
Yhdysvallat 2005. Ohjaus: Mark Dindal. Äänet: Zach Braff,
Garry Marshall, Don Knotts, Joan Cusack. Suomenkieliset
äänet: Antti Pääkkönen, Pekka Laiho, Seppo
Mäki, Hanna Kaila. Levitys: Buena Vista.Disney-yhtiö on filmannut vanhan sadun Pikku Kanasesta kahdesti: ensimmäinen, lyhytpiirretty syntyi 1943, täyspitkä tietokoneanimaatio yli kuutta vuosikymmentä myöhemmin. Molemmat versiot säilyttävät lähtötilanteen kananpojasta, joka luulee taivaan putoavan saatuaan päähänsä puusta tipahtaneen tammenterhon. Jatkotulkinnassa kumpikin elokuva lähtee täysin omille teilleen. II maailmansodan aikainen lyhytelokuva poikkeaa verraten paljon studion tuolloisesta valtalinjasta ja kuvaa propagandistiseen sävyyn "viidennen kolonnan" synnyttämää joukkohysteriaa kanatarhassa: vertauskuvallisuus ajan poliittiseen tilanteeseen on selkeä. Kokoillan versio puolestaan sekoittaa Disneyn perinteiseen "erilainen nuori" -tyyppiseen kehityskertomukseen - kaupungin naurunaiheesta sankariksi - isä ja poika -suhdetta sekä turbolla tehtyä, Maailmojen sota -henkistä tieteisräiskettä. Kokonaisuus pidetään kasalla vauhdikkuudella: kerronta etenee jotenkuten, mutta temaattisesti Pikku Kananen on melkoinen sekamelska. Modernisoinnissa sekoitetaan turhan monia aineksia, vaikka enin osa niistä on Disney-animaatioiden perustavaraa, kuten erilaisuuden kääntäminen voitoksi, yksinhuoltajaisän ja rääpälepojan suhteen kautta tarkastellut sukupolvien väliset erot tai toveruuden ja yhteistyön voima. Noita teemoja käsitellään vieläpä melkoisen vanhahtavaan, tuttuun tapaan. Pikku Kanasen sisällölliset uudistukset kulkevatkin pintatasolla: ne painottuvat sivujuonteisiin, joissa hyödynnetään lainoja nykyisistä suosituista menestyselokuvista, osin myös televisiosarjoista. Samoin kerronnan rytmitys on kiihkeää, mutta katkonaista ja poukkoilevaa. Musiikkia hyödynnetään paikoin hupaisasti, mutta elokuvaan tehdyt originaalilaulut ovat silkkaa täytemateriaalia. Ohjaaja Mark Dindal on ollut vaikean tilanteen edessä, samoin kuin aiemmassa Disney-ohjauksessaan Keisarin uudet kuviot. Niin se kuin Pikku Kananen koki tuotannon aikana niin paljon muutoksia, että lopputulos jää kompromissiksi. Silti Dindalin ote olisi saanut olla tiukempi ja johdonmukaisempi: se, mitä alkupuolella yritetään rakentaa henkilökuvissa ja keskinäisten hahmojen välisissä suhteissa, unohtuu loppua kohti toimintaseikkailun puolelle kääntyvässä tykityksessä. Paniikin tuntu löytyy Pikku Kanasen molemmista versioista, mutta kokoillan elokuvassa se on päälleliimatun tuntuista, kun vallinnut sota-aika taas antoi lyhytpiirrettyyn oman, kouraantuntuvan sävytyksensä. Toisaalta myös täyspitkä työ pystyy väläyttämään paikoin ironiaa nykyhetkeä kohtaan, jos kohta se suuntautuu sisäsiittoisesti elokuva-alaan itseensä. Teknisesti Pikku Kananen merkitsi Disneylle haastetta: se oli yhtiön ensimmäinen kokoillan tietokoneanimaatio. Aiemmissa, kuten Toy Storyn tai Ihmeperheen tapauksissa Disney oli vain levittäjä, varsinaisesta toteutuksesta vastasi Pixar - jonka Disney nyttemmin juuri yrityskaupalla osti. Yhtiö vastaa sille uuden tekniikan haasteisiin kohtuudella, joskaan ei loistokkaasti. Päähenkilöiden visuaalinen hahmotus ei hivele pahemmin silmää, vaikka se on tematiikan kannalta johdonmukaista. Joukko- ja tuhokohtauksissa pystytään pätemään paremmin. Pikku Kanasesta jää laimea maku: se ei ole välityö, muttei paljon muutakaan - kuten edeltänyt selluloiditekniikalla tehty Lehmäjengikin. Sauli Pesonen |