Don Rosa fanisivusto

Kuinka kymmenen avataran aarre tehtiin?

Tämä juttu on ilmestynyt alunperin norjalaisen Donald-lehden numeron 26/96 liitteessä. Koska Don ei ole kirjoittanut uuden kirjan esipuheita, saattaisi olla paikallaan jakaa tämä fanien kanssa.

 

Joku kertoi minulle, että Donaldin lukijat haluaisivat tietää miten kirjoitan monimutkaiset tarinani Roopesta, ja tämä erikoisjulkaisu olisi kuulemma oiva tilaisuus kuvailla prosessia.

Tarinoiden piirtäminen on yksinkertaisesti kovaa työtä, jonka tarkoitus on saada paperille se mitä päätin piirtää tarinaa kirjoittaessani. Työtä, pelkkää työtä. Ne 3-4 viikkoa jotka käytin tämän tarinan kirjoittamiseen olivat osaksi salapoliisin hommaa, osaksi palapeliä ja suuri osa ajasta kuluu tyhjyyteen tuijottamiseen yrittäessäni miettiä miten saisin tarinan toimimaan. Nyt sitten kuvailen sen tarinankirjoittamisen joskus tylsän, joskus hauskan prossessin – alusta loppuun. Muistan hämärästi miten kaikki alkoi. Tiesin että seuraava tarinan olisi Roopesta ja ajattelin että olisi aika metsästää jotain kuuluisaa aarretta. Jotakin sellaista josta lukijat pitäisivät samalla tavalla kuin he pitivät Carl Barksin tarinoista, esimerkiksi kuningas Salomonin kaivoksista. Muistan katsoneeni karttapalloa ja ilman erityistä miettimistä päätyneeni Intiaan. Seuraava vaihe oli kerätä läjäpäin kirjoja ja National Geographicin numeroita ja aloittaa etsinnät. National Geographicin kohdalla homma on helppo, minulla on kaikki numerot 50 vuoden ajalta ja vielä pari hyllyllistä tietosanakirjoja. Aloitan aina etsinnät tonkimalla paikallista kirjastoa hyödyllisten opusten toivossa. Seuraava askel on selailla tätä kirjallisuuden kasaa noin viikon verran ja tekemällä muistiinpanoja. Tämä on itseasiassa sarjakuvantekemisen hauskin vaihe, etsiminen! Historia on fantastisen mielenkiintoista, mutta minulla ei olisi samaa tekosyytä sukeltaa muinaisten sivilisaatioiden kimppuun, jollen olisi taiteilija. Koulujen historia on usein päivämääriä ja nimiä ja siellä on harvemmin aikaa katsastella tosielämän juonitteluja, mysteerejä, sankaritekoja ja petoksia jotka saavat historian tapahtumaan.

Tämän vuoksi en koskaan tee juonta ennen tutkimustyötä – parhaat juonet ovat historian kirjoissa. Ensimmäinen tieto jonka löysin, oli että maailmaa marssimalla valloittanut Aleksanteri Suuri pysähtyi äkkiä päädyttyään Intiaan vuonna 326 eaa. Sotilaat alkoivat pelätä tuntematonta vaaraa. Tässä oli historiallinen tapahtuma: oliko vanhan kunnon Aleksin Intian valloitus pysähtynyt jonkun muinaisen aarrekaupungin vartijan vuoksi – Roope voisi saada tästä vihiä ja innostua? No, miksei?

Seuraavaksi piti keksiä mikä olisi tämä tuntematon vaara. Muinaisessa Intiassa on enemmän myyttejä ja jumalia kuin missään muussa kulttuurissa, joten taas oli edessä etsivän hommia. Lainasin puoli tusinaa kirjaa Intian uskonnosta ja mytologiasta ja selailin ne lävitse. Mielenkiintoisin juttu mihin törmäsin koski kymmentä avataraa. Kuvittelin vanhan aarrekammion, jolla olisi monimutkainen turvasysteemi, ja jossa legendaariset auttajat voisivat pelastaa Roopen. Tästä päädyin seuraavaan ongelmaan, sellaiseen joka minulle tulee usein eteen: tietoa oli enemmän kuin pystyisin millään käyttämään siinä sivumäärässä. Nämä avatara-tyypit ilmestyvät kymmenen porukassa, joten en voinut jättää yhtäkään pois. Mietin hetken josko minun pitäisi kutsua tarinaa ”Useimpien avatarien aarteeksi” tai ”Kaikkien paitsi neljän avataran aarteeksi”. Sitten toimittajani, Byron Erickson, pelasti minut: jos lisäisin sivumäärää, voisimme tehdä erikoisjulkaisun. Huh!

Seuraavaksi minun piti etsiä viittauksia tarinan ympäristöksi. Pian huomasin että tyypillinen intialainen temppeli on ylhäältä alas satojen jumalpatsaiden peitossa. Mitä olinkaan tekemässä? En voinut piirtää kaikkia näitä lukemattomia jumalia. Sitten huomasin, että kaikkein mielenkiintoisimmat rakennukset olivat kalliotemppeleitä. Hah! Ei julkisivua! Tarinani kalliokaupunki on saanut inspiraationsa Ajantan temppeleistä, oikeasta kadonneesta kaupungista, johon brittiläiset tiikerinmetsästäjät törmäsivät sattumalta vuonna 1819. Muinaiset intialaiset olivat käyttäneet 700 vuotta kaivertaakseen valtavan 29 temppelin kokonaisuuden. Tuntui kun minulta olisi kulunut puolet tuosta ajasta niiden piirtämiseen, mutta taisin vain kuvitella. Sisäänkäynti aarrekammiooni perustui toiseen luolatemppeliin – Deccan ylängön Kali-temppeliin.

 

Varsinainen esipuhe päättyi tähän, mutta Don kirjoitti vielä jälkisanatkin. Tässä kohtaa olisi hyvä lukea itse tarina ja palata sitten lukemaan tätä.

 

Portti suurille portaille tarinassani oli kopiotu Angkor Thomin Kuolleiden portista, joka on yksi hienoimmista Intian hindujen rakentamista temppeleistä Kambodzassa. Angkor on myös kadonnut kaupunki, jonka Henri Mahout löysi vuonna 1800. Viidakko oli peittänyt sitä 600 vuotta ja sen on ollut mallina miltei kaikille kadonneille kaupungeille elokuvissa ja sarjakuvissa.

Toinen portti, joka on kätketyn laakson reunalla, on piirretty suuren keski-Intiassa sijaitsevan Sanchin stupan (buddhalainen pyhäkkö) mukaan. Kaupunkini yleinen kylpylä viemäreineen (jolla on tärkeä rooli!), perustuu Mohenjo-Daron suureen kylpylään. Tämä oli suuri intialainen kaupunki, jossa oli 20,000 asukasta ja jossa oli juokseva vesi jo 4,500 vuotta sitten, jolloin eurooppalaiset elivät majoissa ja Stonehenge oli upouusi! Minun kadonnut kaupunkini on olevinaan Aleksanterin ajoilta. Historian professorit voivat varmasti huomauttaa että jotkut malleina käyttämistäni temppeleistä ovat rakennettu kauan sen jälkeen. Mutta käytin taiteellista vapauttani tehdäkseni kohtauksesta mahdollisimman mielenkiintoisen.

Toinen esimerkki on jättimäinen Vishnun patsas, joka vartioi aarrekammiota. Piirsin sen Shivan, tanssin jumalan, klassisen asennon mukaan, mutta muutin sitä hienoisesti asettamalla Vishnun kiekon, kotilon, valtikan ja lootuksen kukan patsaan käsiin. (Älkääkä pyytäkö minua selittämään niiden symboliikka, mainitsen asian vain jotta ette luulisi minun vain keksivän kaikenlaista hölynpölyä.)

Koska olen elokuvien ystävä, en voinut aloittaa tämänkään tarinan piirtämistä (tai kirjoittamista) katsomatta jotain vanhoja suosikki-elokuvia. Metsästin jännittäviä viittauksia puhumattakaan älykkäästä juonesta jonka voisin napata! Katselin muutaman Kiplingin tarinan kadonneista aarretemppeleistä: Kordan veljesten Viidakkokirjan vuodelta 1942 ja George Stevensin Gunga Dinin vuodelta 1939. Jälkimmäisessä verenhimoinen Kalin kultti uhkailee Gary Grantia – Kali on se jättimäinen nainen joka kaatuu ja tuhoaa tarinassani avatarojen kontrollointipöydän.

Jotkut yksityiskohdat Maharadzan palatsista ovat peräisin Asterix Intiassa – albumista. Asterixit ovat aina mainioita lähteitä arvokkaille ja tarkoille viittauksille! Maharadzasta puheenollen, häneen teimme suurimman muutoksen ensimmäisen tarinaluonnoksen jälkeen. Alunperin ajattelin käyttää Junttapurin maharadzaa Barksin klassikosta patsaiden rakentamisesta (Maailman rikkain ankka), mutta tällä kertaa toimittajani Byron Erickson puhui minut tekemään uuden maharadzan tätä tarinaa varten. Hänen mielestään Barksin hahmo ei ollut roisto, jota tarvitsimme tarinaani. Roopen laiskalle elefantillekaan ei ollut alunperin tarkoitus antaa niin tärkeää roolia . Itseasiassa maharadzan piti myydä se herkkäuskoisille ystävillemme hidastaakseen heitä. Matkan varrella ihastuin kuitenkin elefanttiin siinä määrin, että se sai suuremman roolin.

Ja sitten... hylättyäni sivun toisensa jälkeen täynnä muistiinpanoja, joita ei koskaan käytetty, kirjoitettuani ja taisteltuani dialogin ja käsikirjoituksen uusien versioiden kanssa, ängettyäni juonen tasan tarkkaan 28 sivuun, jossa jokainen ruutu on kuin pala palapeliä, ja istuttuani 8 viikko piirustuspöytäni ääressä... noin! SIINÄ! Sarjakuva on valmis! Näin yksinkertaista!

Nyt se kuuluu sinulle, ja odotan sinun käyttävän 11 viikkoa sen lukemiseen. No, ainakin 20 minuuttia.

 

Pieniä yksityiskohtia

Muistan kun kirjoitin tätä tarinaa ja yhdessä kohtauksessa joku mainitsee dollareiden ja rupioiden vaihtosuhteen. Saadakseni sen oikein suhteessa tarinani aikaan, turvauduin vuosittain ilmestyvän tietosanakirjan 1950-luvun versioon! Kuka tietää että tein niin!?! Ei kukaan! Tämä on vain yksi monista (monista!) ylimääräisistä yksityiskohdista, joita laitan tarinoihini vain omaksi ilokseni. Nautin kaikista piilotetuista salaisuuksista joita tarinoissani on odottamassa löytämistä tai sitä, ettei niitä koskaan löydetä.