Moog Konttinen - lehtijutut / Viimeinen rokkari

M O O G K O N T T I N E N

Lehtijutut / Viimeinen rokkari

Viimeinen rokkari

Tietenkään nostalgia ei ole sitä mitä ennen. Mutta että se on nykyään rokkenrollia!

Rock'n-roll tuli Suomeen 1956 Bill Haleyn elokuvan Rock Around the Clock mukana. Näin on jälkeenpäin päätetty.
Vallankumoushan se ei koskaan ollut. 50-luvulla rokin harrastaminen oli vähäistä. Sitä on suurenneltu muistoissa kuin Vanhan valtausta. Enää vuosikausiin rock-'n-roll ei ol ollut edes kapinaa. Se on vanhenevän väen nostalgiaa.
Rokkia diggasivat kaupunkilaiset koululaiset ja se nuoriso, jonka "kapinallisuus" tällä hekellä herättää liikuttunutta hymyä. Kuitenkin rokki oli jo silloin kokonaisvaltainen juttu. Ulkoasusta näki, kuka kuunteli sitä rokkenrollia.
Puhtaan rock-'n-rollin soittajia suositumpi suomalaistähti oli Lasse Liemola. Liemola lauloi Anna pois mun kitarain ja nosti vähän toista jalkaa ja tytöt olivat myytyjä. Pojat inhosivat. Liemola sai aikaan Suomen ensimmäisen nuorten joukkohysteriakohtauksen, kun tytöt kävivät 1959 kirkumassa Liemolan hotellin edessä. Nykyisinhän hän on menestyvä vihanneskauppias.
Rock on ollut ja on edelleen enemmän elämäntapa kuin musiikkitermi. Jokaisella ikäpolvella on oma rokkenrollinsa, kun rokki on hajonnut kymmeniin lajeihin heavyineen ja metalleineen. Suomen ensimmäinen ammattitaitoinen rokkari oli Rock-Jerry, Kaj Järnström, joka voitti rokin Sm-kisat 1959. Toinen oli Timo Jämsen.
Kunnon rokkarit eivät suostuneet laulamaan muuta kuin rokkia. He kopioivat eleet ja kurkkuäänet lännen ihmemaasta ja olivat kouluhippojen tähtiä.
Useimmille heistä rehellinen rokkenrolli on taakse jäänyttä elämää ja elanto lähtee yrittäjinä tai valtionhallinnon viroissa. Korkeintaan he ovat sunnuntairokkareita. Jokunen jatkaa leipiintyneenä studioissa, mutta maata kiertäviä rokkijätkiä on harvassa, ehkä juuri siksi, että rockkulttuuri on meillä ollut nuori ja ohut.
On tietysti Hectoria, Juicea ja Isokynää, mutta he ovat jo aikoja sitten siirtyneet härmärokista hienostuneemmille musiikin alueille. Heitä kuuntelemalla keskiluokkaisen maun omaava keskiluokan edustaja voi erottautua keskiluokasta. On myös myöhemmän polven tuote Remu, mutta hän on kansallinen suojelukohde eikä iältään vielä rokkivaari.
Mutta onko ketään, josta voisi sanoa, että kerran rokkari, aina rokkari? Ketään sellaista, joka uskoo kolmen soinnun musiikkiin ironisoimatta sitä?

Ensinnä tulee tietysti mieleen Raittisen Jussi, joka veljensä Eeron kanssa nousi julkisuuteen rokin pioneerikauden lopulla 1960 - nuorempi Raittinen on mämmännyt mahdollisuutensa perusrokin taataksi laulamalla välillä Holvikirkkoa, välillä liiankin progressiivista kamaa.
Tosin Jussinkin sanotaan virkamiehistyneen sen verran, että käy puistoissa laulamassa lapsille. Mutta annetaan miehelle mahdollisuus. Ehkä hänestä hyvinkin olisi vanhaksi, reissussa rähjääntyneeksi arkkirokkariksi. Katsotaan. Ainakin Raittisen leipä on maailmalla pieninä paloina. Rokkityöläisen toimien ohella hän on tehnyt mm. tv- ja radio-ohjelmia, huumoria ja ay-hommia. Hän toimii Elvis fan clubissa. Hän laulaa ja laulattaa.
Jaha. Ehkä lopetammekin saman tien. Alkaa näyttää siltä, että on vähän liikaa bluesia Raittisen elämässä.
Mies tekee estävän eleen. Hän kiirehtii selittämään, että täyttää reilun vuoden kuluttua 50 vuotta eikä tunne maailmalta juuri ketään päälle viiskymppistä, joka eäisi pelkällä rokilla.
"Jerry Lee Lewis on ainoa rock-'n-roll -artisti, joka on elänyt ja ilmeisesti kuoleekin saappaat jalassa."
"Alkuperäinen rock-'n-roll oli nuorten hauskanpitoa, tapa erottua. Se oli Suomessa vitsi."
Työhuoneessaan Elviksen kuvan alla Raittinen jatkaa perustelujaan: "Alkuperäinen rock-'n-roll oli täällä itse asiassa aika säyseää. Rankempi juttu oli 60-luvun rautalanka. Se oli yhtä ärsyttävää kuin punk syntyessään ja se koettiin uhkana."
"Rock-'n-roll on niin väärin ymmärrettyä", Raittinen huokaa. Hän asuu perheineen Kruununhaan laitamilla kauniissa vanhassa talossa.
Jos halutaan säilyttää rokin alkuperäinen henki, siihen kuuluu Raittisen mukaan tietynlainen harrastajamaisuus. "Se ei ole megatähtien juttu vaan katujen musiikkia. Katson oman rokkariluonteeni olevan 60-luvun tuotetta."
60-luvun henkeen kuului se, että diggarit pitivät itseään edistyksellisinä. "Nyt rokki on hyväksytty Suomessa, sitä tulee joku tuutista, mutta establishment panee meidät rokkarin asemaan", Raittinen hymähtää. "Kun menemme esiintymään, meille tullaan sanomaan, että 'älkää soittako kovaa'."
Raittinen kutsuu The Boys -yhtyettään hellästi suomalaisen rockmusiikin soivaksi museoksi. Ketterästi vaarit kuitenkin yhä kipuavat estradille. Ja usein.
Rokkia laulettaessa liikehditään tietyllä tavalla, jota kai kuuluisi nimittää rokin elekieleksi ja joka vetää suupielet väkisinkin ylöspäin. Voiko viiskymppinen teutua tosissaan lavalla tukka silmillä?
"Tosissani olen joka kerta. Rokki on minulle elämänasenne", Raittinen sanoo. "Samalla minussa elää 50-60-luvun nostalgikko."
"Kaikki musiikissani suodattuu rock-'n-rollin kautta. Laulelmissanikin on vivahdus rokkia."
Eikö tässä nyt ole jo selittelyn makua? Täytyy sanoa, että miehestä, joka aloittelee parhaillaan muutenkin varsin siistin olohuoneen remonttia, puuttuvat tarpeelliset Don Quijoten ainekset.

Uusi yritys. Miten olisi Jim Pembroke? Pembroke on kova jätkä, kaikki sanovat. Suomeen asettunut englantilainen on herättänyt Wigwaminsakin henkiin. Legendaarinen rokkibändi hiipui 12 vuotta sitten; nyt riittää keikkaa ja levykin on valmistumaisillaan. Siis hän. Miten sait Wigwamin kokoon?
"Meille tuli tarjous viime vuonna, ja sitten esiinnyimme Provinssi-rockissa. Keikkaa varten piti treenata. Jo ekasta harjoituksesta huomattiin, että meillä on ollut hyvä bändi." Mutta hetkinen! Välivuodet.
Pembroke joutuu tunnustamaan tehneensä musiikkia mainoksiin, elokuviin ja dokumentteihin. Lisäksi häntä rasittavat kaksi peräkkäistä Suomen euroviisuvoittoa, Reggae OK ja Nuku pommiin 80-luvun alusta. Kerrotaan, että mies on myös vaatimaton ja sympaattinen. "Mä en ole leimallisesti mitään", hän sanoo. "Tulen paikalle, kun tarvitaan."
Ei ei. Tällainen mies ei voi olla perusrokkari.
Mutta jopa näkyy pieni pölypilvi taivaanrannalla. Moog Konttinen.
Konttinen ei ole koskaan yltänyt valtakunnalliseen kuuluisuuteen, mutta hänen nimensä kuuleminen herättää hellän hymyn monen vanhan rokkidiggarin suupielissä.
Tietämän mukaan Mauri "Moog" Konttinen aloitti 1973 underground-jätkänä yhdessä Veltto Virtasen kanssa. Hän edustaa kolmen soinnun systeemissä esipunkkia ja Tampereella syntynyttä härmärokkia.
Ulkonäkö on yhä asianmukainen: pitkät hiukset, roikkuva korvis toisessa korvassa, bootsit ja farkut joiden ei voi sanoa istuvan. Suomalaisen rokkarin housut kun kerta kaikkiaan eivät istu.
Moog seisoo hiljaisena lkukesän iltana raumalaisella pikkukadulla. Ympärillä värisee twinpeaksmainen hiljaisuus. Vaatimaton ovi kahden kadun risteyksessä vie Ritariklubiin. Oven pielessä on kyltti, joka Koskenkorvan etikettiä mukaillen mainostaa illan rokkitapahtumaa: Moog Konttinen ja Moogetmoogs. Missään ei näy ristin sielua.
Miehestä kerrotaan lukemattomia tarinoita. Itse hän Rauman olematonta yöelämää katsellessaan muistelee, miten tuhosi kokonaisen kiertueen: "Oltiin Kontran aikaan esiintymässä Rattorilupilla Oulussa, kun riisuin paidan päältäni. Portsarina oli vanha kapiainen ja se tuli komentamaan, että paita päälle. Kuiskasin pojille, että kun esiintyminen loppuu, riisutaan kaikki mulkkusilleen. Niin tehtiin ja ne ajo meidät pois. Meiltä paloi monta keikkaa pitkin rannikkoa, kun järjestäjät soitteli toisilleen. Se oli mun ainoan hitin, Jeejee Jerry Cottonin, kuuminta aikaa."
Kun Moogetmoogs lähellä puolta yötä rävähtää Ritariklubin lavalle, yleisömäärän ei voi sanoa huimaavan päätä, mutta tunnelma parinkymmenen hengen reunustaman lavan lähellä on tiivis. Moogin repertuaarista irtoavat vanhat tutut Kuule kuinka soi rautalankabändimme parhain, Rakasta kaks kertaa, Kaunis nainen, On raitis ilma tärkeää ja Heinolassa jyrää. Yleisö sanoo välillä jihhuu ja jatkaa tehokasta liikuntaa lavan äärellä. Konttisella on kaikki normaalit rokkarin elkeet, joihin kuuluu kohtuullinen määrä genitaalien kourimista, mutta esityksestä henkii jonkinlainen viattomuus. On kuin olisi siirtynyt ajassa 15 vuotta taaksepäin.

Nyt pääsemmekin asiaan: ajatuksessa vanhasta rokkarista on jotakin tosi liikuttavaa. Se herättää mielikuvan ikuisesta puberteetista, Peter Panista, pojasta joka ei tahtonut kasvaa suureksi. Miltä tuntuu olla päälle nelikymppinen rokkari?
"Olen selvinnyt 40-vuotiskriisin ohi. Se syntyi, kun kaikki kuolivat, Albert Järviset ja Cisse Häkkiset. Odotin oikein 41-vuotispäivää."
"En mä tietenkään ole tyytyväinen asemaani. Tavoitteena on tulla tunnetuksi läpi Suomen. Mä haluan näyttää, että voin vanhana miehenä olla yhtä raju kuin nuoremmat."
"Meidän uudella levyllä on biisi Insinööri Konttinen ja Hra Moog. Se on muunnelma Dr. Jekyll ja Mr. Hyde -teemasta. En vain tiedä, kumpi hahmoistani on hyvä, kumpi paha."
Vähän Konttinenkin on välillä lipsunut. Valmistuttuaan insinööriksi Tampereen Tekusta hän oli töissä, ja rokkarin ura oli vähän niin ja näin. Mutta kun Konttinen jäi viime syksynä työttömäksi, hän kaivoi ruostuneen haarniskan esiin.
"Me alotetaan taas nollilta."
Tässä on vihdoin hakemamme! Moog on elänyt rokkarin elämän. Laulunteon sivussa hän on ollut töissä hammaslaboratoriossa, trukinkuljettajana, varastomiehenä, tolppa-apinana puhelinyhdistyksessä ja Valmetilla sähkömiehenä. Yksityiselämässä on surua enemmän kuin yhdelle ihmiselle kuuluu. Häntä ajaa yhä tietty hulluutta lähentelevä sitkeys, joka on ilmennyt mm. siinä, että hän on "tehnyt mahdottoman työn", kääntänyt amatööripohjalta Kellopeliappelsiini-kirjan suomeksi.
Meillä on vielä viimeinen soturi!
Moog hymyilee ja hänellä on äkkiä pikkupojan avoimet kasvot.
"Haluaisin saada paikkani suomalaisessa rokin historiassa. Dannyt ja Johnnyt ja Liemolat on häipyneet kaikki liikemaailmaan. Veltto pitää psykologista palvelupraktiikkaa. Kun perinteitä ei ole, mä sitten luon niitä."

Teksti: Ilse Rautio
Julkaistu Helsingin Sanomissa 14.06.1992
Internet-julkaisu kirjoittajan luvalla