A. P. S A R J A N T O
H a a s t a t t e l u
"Olen päässyt ravintoketjun pohjalta vähän ylöspäin"
A.P. Sarjanto (vas.) arvelee, ettei hän lähde uuden levynkään myötä mukaan kapakkakeikkaruljanssiin. Edellytyksiä olisi. Rinnalla Tommi Vikstén. Rolf Bamberg, Uutispäivä Demari, Hämeenlinna A. P. Sarjanto työlääntyi debyyttilevynsä jälkeen esiintymään vääriin aikoihin väärille yleisölle ja vaikeni musiikintekijänä, mutta palaa nyt uuden albumin myötä laulaja-lauluntekijöidemme eturiviin. Reilu puolenkymmentä vuotta sitten monen radionkuuntelijan korvat terästäytyivät tuon tuosta, kun tuoreenoloinen lauluntekijä rallatti kanavilla vallan suurenmoisesta kaverista, Jeevesistä. Jeeveshän toki oli tuttu butler P.G. Wodehousen humoristisista romaaneista, mutta mitä hiton tekemistä sillä oli supisuomalaisten harrastusten kuten ajanvietekalastuksen ja marjastuksen kanssa?! Janakkalalaisen A.P. Sarjannon luoma hahmo ei tässä tapauksessa ollut erityisen läheistä sukua brittiläiselle kaimalleen vaan peilasi pikemminkin suomalalaisen aikuisen miehen mielenmaisemaa. Samoista aineksista syntyi Sarjannon esikoisalbumi Kova maa, jonka nimibiisi oli sekin radiosoitossa hyvin esillä ja päätyi myöhemmin alkuperäisistä singer-songwriter -raameistaan hieman toisenlaiseen ympäristöön, Timo Rautiaisen ja Trio Niskalaukauksen pitkäsoitolle Rajaportti. Monenlaisissa tehdas- ja varastohommissa varhaisimmat miehuusvuotensa paiskinut Sarjanto toi arjen oleelliseksi osaksi laulujensa syvintä sisältöä. Mies tiesi mistä lauloi. Suopeista arvosteluista ja radiokuuluvuudesta huolimatta saatiin odottaa pitkänpuoleinen tovi ennen kuin A.P. Sarjannon sai seuraavan kerran kuulla tarinoimassa cd-rinkulalla. Kakkosalbumin En enää palvele huonoa isäntää varpajaisia juhlittiin viikko sitten. Mutta mitä tapahtui tässä välissä? Debyytistä aikanaan ilahtuneet kyselivät vuosien varrella turuilla ja toreilla huolissaan kuin formulaselostajat, että "missä on A.P?" - Vaikka ensimmäinen levyni ei myynyt paljon mitään, niin se tosiaan oli melkoinen arvostelumenestys ja kollegojen kehuma. Jotenkin se nousi omassa päässäni aika suunnattomiin mittasuhteisiin ja uudet biisit,joita tein jo koko ajan siinä vaiheessa, määrittyivät sen debyyttilevyn mukaan: ajattelin, että ne tuntuu jotenkin köyhiltä. Minä kerta kaikkiaan vähän halvaannuin laulunteon kanssa. - Toinen iso syy heivaamiseen oli, että minä en ukkomiehenä ja kotitonttuna jaksanut käydä niin paljon keikoilla, että se olisi lyönyt leiville. Elämässä piti siis tehdä uudenlaisia valintoja. - Menin sitten itkemään Hämeenlinnan Kaupunkiuutisten päätoimittajalle, että pääsisinkö mä jotain kirjoittamaan ja ujutin karvaista koipeani toimituksen ovesta pikkuhiljaa sisään. Siitä alkoi sitten uuden ammatin opettelu. Noin vuoden päivät sitten Sarjanto kaivoi hyllylle viskomansa biisit taas esiin, soitteli niitä ja muokkaili vähän ja huomasi, että hänellähän on pitkäsoittolevyn ainekset näpeissä. - Perspektiivi siihen ensilevyyn oli muuttunut, ja tämä uusi onkin vähän erilainen. Eka oli sellainen "kivienaltakömpimislevy", jossa oli oma raivonsa ja energiansa. Uudella taas on sellaista pohdiskelua elämän muutoksista, siitä, miten mun tehdastyöt päättyivät ja pääsin ravintoketjun pohjalta vähän ylöspäin, kun sain muusikkonakin jonkin verran arvostusta. - Tämä levyhän kertoo valintatilanteista, siinä mietitään lähtemisen ja jäämisen, matkustamisen ja kotona istumisen problematiikkaa monelta kantilta. Reissumiesromantiikkaa ja bluegrassia A.P. Sarjanto sanoo laulujensa syntyvän isoista aiheista, hänen metodeihinsa ei niinkään kuulu koota matkan varrelta palojalta tuolta, sirpaleita sieltä, ja rakentaa niistä sitten valmista. - Uuden biisin synty vaatii multa aina jonkun suuremman tunteellisen ja älyllisen oivalluksen, ja kun sen keksin, kirjoitan laulun saman tien. Koska kyse on mulle aina merkityksellisistä jutuista, niin niitä lauluja tulee sitten aika harvoin. Vaikka En palvele enää huonoa isäntää -albumi alkaa kirpeällä itsetuntoa nostattavalla nimikappaleella, jossa vilahtelee muistumia lauluntekijän omasta työhistoriasta, ja päättyy tummasävyiseen murhaballadiin, voi sen perusvirettä kuitenkin määritellä vaikkapa sanaparilla melankolisen romanttinen. Sarjanto sanoo, ettei hän etukäteen rakennellut levylleen mitään tiukkoja kehyksiä, ennemminkin lopputulos määräytyi soittajiston eli vanhojen kavereiden kuten Tommi ja Janne Viksténin, Janne Haaviston ja tuottajanakin toimineen Tom Nymanin kautta. - Opin ensimmäisen levyni aikaan jotain siitä musiikintekoprosessista ja tavallaan sävelsin näille soittajille tätä musiikkia. Tajusin, että mulla oli vapaat kädet toteuttaa melkein mitä tahansa, koska nämä kundit pystyy sen soittamaan. - Kun mun akustinen perusversio kappaleista oli olemassa, annoin puolestani muusikoille ja tuottajalle tilaa. Tämän levyn perusta löytyy bluegrassista ja folkista ja siitä musiikillisesta maailmasta meidän porukka on aina digannut, joten uskalsin ottaa sellaisen asenteen, että tehkää te pojat mitä haluatte. Sarjanto sanoo haluavansa lauluissaan saada kaksi musiikillista perintöä sulautumaan. Ei olekaan vaikea allekirjoittaa hänen ajatuksensa, että näissä kappaleissa Rautavaaran Tapsan musiikillinen reissumiesmentaliteetti kohtaa amerikkalaisen folkjuuriston... Ei mitään jurrimusaa Uuden levyn myötä suomalaisen singer-songwriter -musan ystävät tietysti odottavat, että Sarjanto säntäisi taas kiertämään kitaroineen ja maniskoineen. Turha lienee toivomme. Siperia on jo kertaalleen opettanut. - Ekan levyn jälkeen tein lähinnä pubikeikkaa melkein kaksi vuotta. Ei se kapakoita kiertäminen sinällään väsyttänyt, mutta on raaka totuus, että pubi ei yleensä ole sellainen paikka, jossa voi soittaa akustista musiikkia. Eihän siitä tule mitään, että menen johonkin nahkatakkihelvettiin, jossa vedetään Popedaa aamusta iltaan täysillä… sitten ne sammuttaa sen ja minä menen sinne mandoliinini kanssa istumaan. Eihän tämä mitään jurrimusiikkia ole. - Oli tietysti hyviäkin hetkiä, mutta myös paljon raakaa raatamista väärissä paikoissa. Niinpä hän arvelee nyt vastaavansa kapakkakeikkatarjouksiin ei. - Mun omin yleisöni ei ole sellaista, joka istuu jossain pubissa torstai-iltana kello ykstoista, se on raaka fakta. Sopivan pienimuotoista konserttikiertuetta voisi ehkä miettiä tai jotain iltapäiväjuttuja., mutta luultavasti en keikoille lähde. Vahinko, jos päätös pitää. Levynjulkistuksen yhteydessä saadut maistiaiset nimittäin osoittivat, että A.P Sarjannolla olisi annettavaa estradillakin, yksin tai yhdessä esimerkiksi levytyskokoonpanon kanssa. Jospa hän muutamia öitä yli nukuttuaan… kyllähän sen jokainen tietää, miten muusikoiden veri vetää. Tietääkö? Vetääkö? Hurjuuden kuningas A.P. Sarjannon uuden levyn päätöskappale Juhani Aataminpojasta on varsin poikkeuksellinen veto tämän päivän suomalaisessa populaarimusiikissa. Se on pitkä, yhden henkilön tarinan - sysisynkän sellaisen - kertova balladi, joka tekee kunniaa esimerkiksi Bob Dylanille, jonka massiiviseen tuotantoon tällaisia historioita on aina mahtunut. Sarjanto ei vertailukohteen esiin noustessa pane hanttiin. - Dylan on mulle ihan ollut koko lauluntekijäurani tärkeä ukkeli, sen on kulkenut mukana koko ajan. Faktat kansakunnan muistista unholaan painuneelle murhamiestarinalle, joka lauluna on Sarjannon uutukaislevyn vanhinta materiaalia, lauluntekijä löysi jo vuosia sitten lukiessaan Kaijus Ervastin teosta suomalaisesta suurrikollisesta Matti Haapojasta. Siinä kerrottiin, että itse asiassa Haapoja ei ollutkaan suomalaisen rikoshistorian hirmuisin verityöntekijä, vaan tuo kyseenalainen kunnia kuuluu parikymmentä vuotta aiemmin riehuneelle, Vesivehmaalla vuonna 1826 syntyneelle Juhani Aataminpojalle. Tämän hurjapään lasketaan 1800-luvun puolivälissä tappaneen kaikkiaan 12 ihmistä, lähinnä eteläisessä Hämeessä. Albert Theodor Böökin vanhoja kansanuskomuksia ja lisäväritettyjä legendoja sisältävästä teoksesta löytyivät ne ehtaan balladiin tarvittavat kerronnalliset mausteet, joita lauluntekijä itse vielä runollisti. - Saatuani kaiken informaation kokoon itse kappale syntyi tosi äkkiä, se vaan tuli. Kun soitin sitä pubissa muutama vuosi sitten, joku kaveri tuli sanomaan, että ai, olet sitten kääntänyt sen Tom Russellin biisin. Olin aivan järkyttynyt ja menin sitten Viksténin Jannelta kysymään, että mitä se jätkä tarkoitti. Janne sanoi tietävänsä, mistä on kyse, mutta vakuutti, ettei mun kannata olla huolissani asiasta. Biiseissä nyt sattui vaan olemaan samanlainen fiilis. Sarjanto myöntää itsekin alussa pohtineensa kappaleen pituutta. Tuottajakin kehotti lyhentämään sitä vähän. - Sitten kysyin, että montako ihmistä sinä haluat siitä poistaa… eihän siitä olisi tullut mitään sillä tavalla. En ajattele tuon biisin käyttöarvoa, musta se on enemmänkin kulttuuriantropologinen teko, korostaa A.P. Sarjanto, joka valitsi Juhani Aataminpojan myös levynsä kansikuva-aiheeksi. 
Ensimmäistä albumiaan A.P. Sarjanto luonnehtii kivenaltaryömimislevyksi, kakkosalbumilla on pysähdytty pohtimaan elämän valintatilanteita. | |
| - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - | |
|
Kuvat: Kari Hulkko
Haastattelu on julkaistu Uutispäivä Demarissa 12.11.03. | |
| Lehtijutut | Aloitussivu |