A. P.  S A R J A N T O

P a k i n a


KENEN OLI EILINEN?

A.P. Sarjanto

Myytti John Lennonista on edelleen kova pala nieltäväksi kesäkuussa Suomeen saapuvalle Paul McCartneylle.

Musiikinrakastajien keskuudessa saa helposti aikaan kunnon väittelyn tai peräti käsirysyn keskustelemalla siitä, kuka olikaan se todellinen äijä Beatles-yhtyeen loppukauden taiteellisen menestyksen ja säkenöivän luovuuden takana.

Kaikki me nuorena rockunelmaa eläneet olemme liputtaneet Lennonin puolesta, joka miellettiin pahaksi, seksikkääksi ja ainoaksi kunnon rokkariksi siloposkisten poppareiden bändissä. Pidimme selvänä, että McCartney oli lahjoistaan huolimatta yhtyeessä jonkinlainen kuivakka päällepäsmäri, työmoraalista vinkuva kirjanpitäjä ja kaupallisuuteen kallistunut musiikkiteollisuusmies, kun taas Lennon johti yhtyettä uranuurtajan ja kuvainraastajan vaistoilla purjehtimaan kokeilevilla vesillä.
Vaikutelmaa vahvisti se, että yhtyeen hajottua Lennon peittosi yhteiskunnallisilla sekä miehen ja naisen rooleja pohdiskelevilla lauluillaan McCartneyn Beatlesin jälkeisen tuotannon kirkkaasti.

Elämä messiaanisen Lennon-myytin varjossa on ottanut iät ja ajat raskaasti pattiin McCartneyta, joka viimein heitti raskaalla kädellä lusikkansa soppaan julkaisemalla pari vuotta sitten muistelmakirjansa ”Eilinen”, joka on sekä äärimmäisen mielenkiintoista että nolostuttavaa luettavaa.
Opus on saanut untuvapartaisen ja mustiin pukeutuneen lävistysmusikanttipolven raivon partaalle ja meidät kapinahenkemme kadottaneet flanellipaitarunkut nyökyttelemään päätämme hyväksyvästi.

Kirjan tarjoama viesti on tämä: MacCartneyhan se hyppäsi ensimmäisenä avantgardeen ja Maccahan se veti ensimmäiset tötsyt. Paul oli se, joka äänitteli valaiden vinkunaa nauhoille ja svengasi Lontoon poikkitaiteellisissa piireissä, kun John vielä kahlasi vauvantalkkipilvessä ja murjotti koti-isänä keskiluokkaisen Cynthian ikeen alla.
Vaivaannuttavaksi lukemiskokemuksen tekee se, kuinka määrätietoisesti McCartney romuttaa mielikuvia siitä, kuka junaa oikeastaan kuljetti. Noloimmillaan tilitys on silloin, kun hän kerta toisensa jälkeen prosenttilukuja käyttämällä analysoi kummankin lauluntekijän lopullista osuutta eri biiseissä.

Mutta päällimmäiseksi jää kuitenkin tunne, että historia on kohdellut McCartneyta väärin. Nörtin näköiseltä ja poroporvarillisuutta rakastavalta työväenluokan kasvatilta on riistetty paljon miehistä kunniaa, kun hurjaa katupoikarunoilijaa on rakastettu niin paljon enemmän.
James Deanista rokkaavaksi guruksi muuntautunut mies on saanut ihailijoiltaan kai anteeksi senkin, että rauhanbiisejä rustaillessaan hänellä oli välillä tapana tirskiä pöhnäpäissään muijiaan turpaan. Maailmankaikkeuden miettiminen kun on niin ahdistavaa.
Ja kaikki se naissukupuolen älyllinen perseennuolenta monissa sanoituksissa ja lausunnoissa on jo ikivanha patologisten häntäheikkien kikka ja mielestäni ehkä kaikkein suurinta sovinismia.
Väittely Paulin ja Johnin merkityksestä varmasti jatkuu, eikä totuutta saada selville koskaan. Mutta kaksin he olivat parempia kuin milloinkaan yksinään.
- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -
Pakina on alunperin julkaistu Hämeenlinnan Kaupunkiuutisissa.


Pakinat Aloitussivu