|
KAKSI TARUA KAUPUNGISTA
A.P. Sarjanto Olen kuullut sanottavan, että tässä kaupungissa pitää asua 15 vuotta ennen kuin voi kutsua itseään hämeenlinnalaiseksi. Kukkua. Hämeenlinnalaisuus määritellään aivan toisella tavalla. Vuotta en muista, eikä se ole tärkeää. Rinkelinmäellä on kymmenen astetta pakkasta ja täysinäisen katsomon ihmisistä kohoavat höyryt nousevat pimeään iltaan. Kolmannen erän lopussa kurkustani ei enää lähde ääntä, sillä vastassa on arkkivihollinen Forssasta. Kerho on maalin tappiolla, eikä peliaikaa ole jäljellä kuin kymmenisen sekuntia. Aloitus on p-pisteestä FOPS:in päädyssä. Jykeväleukainen, vanttera puolustaja asettuu asemiin siniviivalle. Pelaan itsekin junnuissa pakkia, enkä tarvitse muuta sankaria kuin Otto Kuusiston. Kun Otto luistelee pelissä jäälle, katsomo herää ja vastustajan aitiossa kaulat kurkottuvat. Luunkova kakskakkonen.. Kiekko putoaa jäähän ja saman tien se on Kuusistolla. Ja Otto vetää. Otto vetää lämärin, jonka voimaa ja oikeamielisyyttä on mahdoton kuvailla. Se kuivaa vilttiketjuun juuttuneen pikkumiehen kyyneleet ja puhaltaa lämpöä saappaissa jäätyneisiin varpaisiin. Kaikkien maalien äiti ja osumien emo. Junnutreeneissä kiersi vähän aikaa huhu, että kiekko halkesi kahtia ja toinen puolisko löytyi Parolantien päästä. Olitko sinä paikalla? Jos et ollut, älä tule minulle selittämään, mitä jääkiekko tälle kaupungille merkitsee. Divarimontun pakkasessa kykkineet kyllä tietävät. Istun Kaupparissa ja juon tuoremehua. Olen alaikäinen, mutta jotenkin laillisesti vanhempien siivellä. Tunnettu tenorisaksofonisti Gusse Rössi esiintyy hämeenlinnalaiselle jazzyleisölle. Paikallisten muusikoiden puheista ja jännittyneestä odotuksesta päättelen, että miestä pidetään guruna. Mustassa pikkutakissaan ja viiksissään hän näyttääkin samalta, kuin isoveljeni levyjen kansien suuret starat. Syvä tenori maalailee hillittyjä sävelmaisemia kepeänä laukkaavan kompin päälle ja minulla on ihan mukavaa. Taidokas musiikki jää kuitenkin taustalle, sillä minut esitellään monille ihmisille ja paistattelen kuin katiskasta päästetty riemukas särki orastavassa aikuisuudessani. Kunnes lavalle astelee harmaatukkainen alttosaksofonisti. Tunnen Kalevi Viitamäen nimeltä. Soitto naulaa minut penkkiin. Alttosaksofoni kaivertaa tenorin pehmeiden siveltimenvetojen väliin Dürerin terävää grafiikkaa ompelukoneen nopeudella. Minulla ei ole epäselvyyttä, kuka tätä junaa kuljettaa. Joku kuiskaa korvaani, että paikallinen virtuoosi ei osaa lukea nuotteja. Paskat siitä. Minä ymmärrän vain, että nimimiestä soitetaan nyt suohon kotikaupungin uskomattomalla luonnonlahjakkuudella. Olen taivaassa. Ikään kuin oikea joulupukki saapuisi markettiin ja heittäisi kopiot ikkunasta pihalle. Jos et ollut paikalla, älä tule puhumaan minulle kulttuurista tässä kaupungissa. Varsinkaan, jos ette ole vähän vanhempana lentänyt Kaupparista pihalle erään musikaalisen portsarin kengänkuva persauksissa. Näen häntä nykyään usein ja vaihdamme aina pari sanaa. Me kaksi hämeenlinnalaista äijää.. | |
| - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - | |
|
Pakina on alunperin julkaistu Hämeenlinnan Kaupunkiuutisissa. | |
| Pakinat | Aloitussivu |