|
MINÄ PYÖRIN
A.P. Sarjanto Olen tuntenut itseni viime päivinä jotenkin piukentuneeksi ja jopa sutjakkaaksi. Pakaralihakset ovat nimittäin krampissa ja jalat kuin betonia. Pyöräilykausi on alkanut. Otin itseäni niskasta kiinni ja aloitin työmatkapyöräilyn. Eipä olisi uskonut. Olen viime vuosina tehnyt montakin juttua kaikenmaailman hyötyliikuntakampanjoista ja naureskellut aina partaani. Samurai ei imuroi. Kun mies harrastaa liikuntaa, niin tanner jyskää. Joku makaa kanveesissa tai verkko heilahtaa. Juoksukin menettelee, sillä se on suurta ja yksinäistä meditaatiota. Mutta polkupyöräilyssä on aina ollut jotakin luotaantyöntävää. Kilpapyöräilyssäkin. Kyyryssä hinkuttavat ruokottomissa housuissaan.Vesipullosta ryyppäilevät. Nyt huomasin yhtenä aamuna nypeltäväni pyykkipoikaa housunlahkeeseen. Olen muuten varma, että pyykkipojan kiinnittämiseen täytyy olla joku erityinen tapa. Minun nimittäin lensi helvettiin ensimmäisessä risteyksessä. Mutta matkanteko maistui. Päästyäni Harvialan tuuliselta suoralta metsän siimekseen ja pyörätien rauhaan, olo oli kuin vankilasta vapautuneella. Vuodenajan kauneus osui silmään ensimmäistä kertaa koko keväänä, kevyt ponnistelu karisti unen silmistä ja todellisuudestakin tuli jotenkin vähemmän fragmentoitunutta. Peltilehmään kun unenpöpperössä ja tupakki huulessa istuutuu, saa duunipaikalla työpöydän ääressä kasata mielensä palapeliä vielä melkoisen tovin. Pyöräillessä tulivat mieleen muistot 15 vuoden takaa, kun reilusti yli parikymppisenä ostin mopon. Upouudella Tunturi-Cityllä köröttelin tulipalopakkasessa Metsä-Serlalle sahurin hommiin. Uljasta oli sekin. Kaverit ei karvanoppa-corolloissaan meinanneet uskoa silmiään, kun aikuinen mies kurvata putkutteli päivästä toiseen vaneritehtaan parkkipaikalle kaupunkimopedilla. Joku ystävällinen sielu veti jossain vaiheessa hihasta ja koetti puhua järkeä. Pappa-tuntureilla ajavat vanhat kommarit katsoivat epäluuloisesti. Kotimatkalla pikkunaskalit heittivät joskus kivillä tai hyppäsivät eteen ja huusivat böö. Usein aamuvuorosta palatessani Mantereenlinnan kupeessa oli parkissa urheiluautoja, joihin nojailivat maastopukuiset nuorukaiset. Survival game teki tuloaan ja nuoret liikemiehet juoksivat pusikoissa leikkimässä kuulasotaa. Bisnestaivaalle nousi 19-vuotiaita toimitusjohtajia, jotka nukkuivat futonilla ja lukivat japanilaisen miekkailun tai kiinalaisen sotataidon ikivanhoja kirjoituksia oppiakseen liikemaailman tappamisen meininkiä. Siinä minä putputan ylös Sisun mäkeä neljäkymppiä lasissa ja koko takatukkataunojen kööri kääntyy katsomaan. Minä heilutan kättäni, mutta kukaan porukasta ei morjestukseeni vastaa. Yksi vain naurahtaa ja sanoo toiselle jotakin suupielestään. Sillä hetkellä tunsin itseni seestyneeksi ja jonkinlaisen oudon pyhityksen vastaanottaneeksi. Kotona odottivat vaimon lihapullat. Mopo opetti tärkeän läksyn. Turhuudelle voi näyttää persettään ja selvitä siitä kunnialla. Kunhan pokka pitää. | |
| - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - | |
|
Pakina on alunperin julkaistu Hämeenlinnan Kaupunkiuutisissa. | |
| Pakinat | Aloitussivu |